Lavalla et näe minua

Yksi harrastuksistani on näytteleminen. Siinä on havaittavissa hahmon kehitystasolla jotain samaa, kuin kirjoittaessa. Keskeisin ero on se, miten paljon fyysisempi näyteltävä hahmo on kirjoitettavaan verrattuna. Kirjoitettaessa hahmon ajatukset ja puhe saattaa alkaa tarttua omaan käyttöön. Näyteltävä hahmo kuitenkin on jollain tapaa päällekäyvämpi. En pääse samalla tavalla näyteltävän hahmon pään sisään kuin kirjoitettavan hahmon, mutta se tuntuu alkavan elää voimakkaammin kehoni kautta.

Unelma bassoineen kenraaliharjoituksissa
Kuvaaja: Antti Yrjönen

Tunnen hahmon eleet ja tunteet kehossani. Jollain tapaa järkytyin, kun ensimmäisen kerran speksihahmoni tunteet puskivat hyvin voimakkaasti kehooni. Tilanne sinänsä oli hyvin absurdi, kuten enimmäkseen pöllyissä olevalta hahmotani voi odottaakin, mutta hahmo reagoi jotenkin hyvin voimakkaasti minussa. Kohtauksessa eräs hahmoni ystävä sanoi, että "Nyt tyttö kiltisti, tai haetaan tratti" ja hahmoni parahtaa: "Äitii! Mun yksityistilaa loukataan!". Tunsin oikeasti hahmon hädän ja ymmärsin sitä seuraavan jähmettymisen ja käpertymisen lattialla olevan eskapistinen reaktio hahmon uhkaavaksi kokemaansa tilanteeseen.

Tilanne jätti minut jotenkin hämmentyneeksi. Hetken ajan minussa oli oikeasti puhunut ja reagoinut Unelma, aamupalaksi tolua vetävä basisti.

Harjoittelukauden edetessä aloin paremmin hahmottaa Unelman hahmoa. Sen puheet ovat enimmäkseen kaikille muille täysin käsittämättömiä: "Jäätelösaippuapyrstötähtialumiinihunajaseitsemän!", mutta mitä tahansa hahmo tekeekin se on kuitenkin siinä täysillä mukana - tai sitten ei ollenkaan. Kaikki, mitä Unelma sanoo, tulee täysin vilpittömästi sydämestä (ja niistä kemikaalien hapattamista aivoista).

Valmiina lavalle?
Kuvaaja: Laura Niskanen

Ennen ensi-iltaa, noin kahden aikoihin tunsin olevani todella täpinöissäni - hyvällä tavalla siis. Minua ei pelottanut, että kaikki menee pieleen; se oli pikemminkin innostunutta malttamattomuutta. Muutaman tunnin sisällä se kuitenkin laimeni ja rauhoittui. Kuudelta, kun tuottaja asteli lavalle juontamaan illan speksiä, tunsin enää kutinan vatsanpohjassani. Kohta lavalle.

Lavalla ei ollut kutinaa, ei täpinää. Lavalla keho ei enää representoinut minua. Minä ainoastaan hallinnoin taustalla kehoa ja tilannetta - vähän samaan tapaan kuin ohjaaja hallitsee näytelmää taustalla, vaikkei itse lavalla olekaan. Se, mikä näkyi ulospäin oli Unelma.

Tunteiden representointi oli jollain tapaa hyvin helppoa. Oman toiminnan ohjaaminen oli helppoa. Tosielämässä ei ole koskaan niin selkeitä rooleja ja niin selvää kuvaa siitä, mitä minulta odotetaan. Lavalla se oli täysin selvää. Lavalla Unelman tehtävä oli olla Unelma ja minun tehtävä oli pitää huolta siitä, että Unelma auttoi näytelmää pysymään kasassa ja yleisöä viihtymään.

Lavalla on aivan mahtavaa. Maltankohan pysyä poissa sieltä ensi vuonna? Tuskin. Jos en kuitenkaan mitään kovin suurta roolia itselleni hamuaisi, että aika riittää kaikkeen muuhunkin.