Elokuinen Eesti
Aivan, nyt on toinen syyskuuta ja tämä on kuukauden myöhässä, mutta kirjoitanpa kuitenkin elokuisesta Vironreissustani. Minulla on vaikeuksia sijoittaa tätä merkintää, sillä tämän voi nähdä sekä harrastuksena, että opiskeluna. Olen opiskellut nyt vuoden Viron kieltä ja kulttuuria Oulun yliopistossa. Sekä tämän, että yleisen kiinnostuksen vuoksi lähdin viroa opiskelevan ystäväni Lauran kanssa pienelle länsi-Viron kiertueelle kesätöiden päätyttyä.
Ensimmäinen elokuuta siis lähdin Lauran kanssa kohti Viroa. Olimme yöpyneet jollain Helsingin leirintä-alueella, voidaksemme nukkua hyvin ennen aamulaivaa. Varsin kitkattomasti pääsimme leirintäalueelta laivaan, laivasta Tallinnaan ja Tallinnasta Haapsalun kautta Saaremaalle. Kaikki siis saman päivän aikana, sillä Viro on näin suomalaisen näkökulmasta varsin pieni maa.
Sillä matkalla käännyin vain kerran tai kaksi väärästä kohtaa, mutta onneksi paikoissa, joista se oli hyvin helppo päästä takaisin valtatielle. Siinä vaiheessa tuli jo huomattua, miten kummallisilta virolaiset risteykset näyttävät suomalaisen silmiin. Koska systeemi on ilmeisesti sekava myös muiden mielestä, ne luovivat siellä vähän miten sattuu. Sen lisäksi, kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi, siellä saattaa esimerkiksi rekat tehdä vähän mitä vaan. Niin kuin vaihtaa liikennevaloissa kaistalta toiselle.
Olen käynyt lapsena monta kertaa vanhempieni kanssa Tallinnassa. Jokaisella kerralla olen ajatellut siellä liikennettä katsellessani, että en varmasti ikinä opi ajamaan autoa. Siellä sitä sitten oltiin. Ajamassa autoa.
Systeemin kaoottisuuteen nähden hermot pitivät mielestäni suhteellisen hyvin ja eksymisiltäkin tosiaan vältyttiin. Yövyimme Kuresaaren lähellä olevalla leirintäalueella. Leirintäalue ei ollut kovin iso, mutta se oli rauhallinen, viihtyisä ja siellä oli hyvin tilaa. Lisäksi siellä (kuten muuten aika monessa muussakin paikassa Virossa) oli ilmainen wifi.
Kuresaarten kadut olivat... sanotaanko, että mielenkiintoiset. Leirintä-alueen wifin ja älynjatkemunapuhelimeni avulla facebookkiin lähti tilannepäivitys: "En minä usein aja yksisuuntaista väärään suuntaan, mutta kun ajan, olen ulkomailla ja poliisi tulee vastaan". Poliisi vaikutti helpottuneelta, kun suomalaisesta rekkarista huolimatta osasimme viroa. Se kertoi meidän ajaneen yksisuuntaista väärään suuntaan, katsoi ajokorttiani, puhallutti ja toivotti hyvää illanjatkoa. Ilmeisesti perjantai-iltana on parempaakin tekemistä, kuin kytätä urpoja turisteja, jotka eivät ole edes kännissä.
Kävimme Saaremaan vierailun aikana myös aivan saaren eteläkarjessä syömässä ehkä maailman parhaita sipulirenkaita ja juomassa radleria. Poimimme myös matkaan muutaman mielenkiintoisen näköisen kiven, nyt kun ei ole mukana äitiä heittämässä hienoja kivikokoelmiamme poiskaan.
Yhteys Saaremaan ja manner-Viron kanssa tapahtuu lautan kautta. Vanhempani kehottivat varaamaan lauttaliput etukäteen. Meillä ei kuitenkaan ollut sille tarvetta. Ilmeisesti elokuu ei ole varsinainen sesonkikuukausi, vaikka siellä olikin jotkut meriviikot menossa. Lauttamatkat tällä välillä olivat varsin miellyttäviä. Puolisen tuntia voi istuskella katselemassa kauniita saaristomaisemia, tai lukemassa kirjaa ja syömässä lautan kahviosta ostettua jäätistä.
Onnistuin tähän mennessä jo saamaan matkakumppanini innostumaan virolaisesta keefiristä ja pelmeeneistä. Keefir (paikalliset lausuvat mieluummin kefiir) on siis jonkinlainen piimä, joka maistuu paremmalta, kuin piimä. Sen lisäksi sen uskotaan auttavan vatsan toimintaa. (Joku laktoosi-intorelanssi voisi olla asiasta tietysti vahvasti eri mieltä.) Pelmeenit puolestaan ovat taikinasta tehtyjä liha- tai kasvisnyyttejä (useammin liha), joita tarjoillaan virolaisen hapankerman kanssa.
Matka Kuresaaresta Pärnuun kävi myös melko kivuttomasti. Tuli myös todettua, että mikä siinä varsin rauhallisia, kohtuullisen kuntoisia teitä pitkin ajellessa ja maisemia katsellessa. Lauran mukaan maisemat muistuttivat hieman saksalaisia maisemia.
Pärnussa sen sijaan tuli törmättyä mielenkiintoisiin ongelmiin etsiessämme hostelliamme. Ensiksi päädyimme samannimiselle kadulle tien sijaan. Sen jälkeenkään kun luulimme löytäneemme oikean tien, emme tainneet vielä olla lähelläkään. Lopulta, noin tunnin etsinnän jälkeen kuitenkin löysimme hostellimme.
Hostelli näytti jossain määrin melko geneeriseltä, nykyaikaistetulta majatalolta. Havaitsimme puhuvamme parempaa viroa, kuin isäntämme, joten asiointi hoitui englanniksi. Jos kommunikaatio alkoi tökkiä, isäntä pyysi jonkun vähän kielitaitoisemmista pojistaan (tai rengeistään, mistä minä tiedän) tulkkaamaan. Havaitsimme, että paikka oli ilmeisesti vironvenäläisten suosiossa. Heidän viron osaamisensa vaikutti rajoittuvan tervehdykseen "tere" ja me olisimme menneet täysin läpi virolaisina.
Vasta siinä vaiheessa, kun olimme intoutuneet keskustelemaan monta astetta sääkeskustelua häiritsevämmistä aiheista, meille paljastui, että hostellissa oli yksi suomalainen asiakaspariskuntakin. Nainen vaikutti kuitenkin niin helpottuneelta kuullessaan suomea, ettei hän ehtinyt edes juuri häiriintyä meidän kuukautiskeskustelustamme.
Vaikka hostellin löytäminen olikin hankalan puoleista, oli kuitenkin Pärnussa ajaminen muutoin monta kertaa Kuresaarta helpompaa. Kävimme kuuluisalla Viron Rivieralla, eli rannalla. Parkkipaikan löytäminen oli pienoisen työn takana, mutta itse ranta oli kyllä näkemisen ja kokemisen arvoinen.
Kuvittele mielessäsi valtavan pitkä hiekkaranta, jossa on siellä ja täällä ihmisiä (siis parkkipaikkoja on huomattavasti nihkeämmin, mitä tilaa itse rannalla). Ihmisiä on juuri riittävästi, että ei tuntenut olevansa mitenkään väärässä paikassa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Rannalla oli muutamia kahvioita, kioskeja ja joku smoothiebaarikin. Valitettavasti huomasimme smoothiebaarin vasta, kun olin jo ehtinyt ostaa ylihintaisen eskimopuikon ja Laura pannussa seisoneen latten.
Rannan lähettyvillä oli jonkinlainen vessanviritelmä, jota tuli kokeiltua sekä uteliaisuudesta, että tarpeesta. En mene yksityiskohtiin, mutta onneksi oli mukana kosteuspyyhkeitä.
Täällä viimeistään huomasi, mitkä on historiallisesti Virolle tärkeitä elintarvikkeita: vilja ja maito. Ennen kaikkea erilaiset piirakat, kroissantit ja muut leipomotuotteet olivat edullisia ja erittäin helposti saatavilla, puhumattakaan valikoimasta. Maitotuotteista ennen kaikkea hapanmaitotuotteet vaikuttavat olevan hyvin tärkeitä.
Tallinnan löytäminen ei myöskään ollut missään määrin vaikeaa. Hostellin löytäminen olikin sitten taas toinen juttu. Koko se katu, jonka varrella hostellimme oli, oli remontissa ja poikki. Sen lisäksi tietöitä tuntui olevan muutoinkin joka puolella. Ajoreittisuunnitelmamme menivät varsin monta kertaa uusiksi.
Lopulta löysimme oikean osoitteen ja huomasimme seisovamme jonkin neuvostoaikaisen tehdäskompleksin edessä, tai ehkä pikemminkin sisällä. Eräs kauhuelokuvia harrastava ystävämme olisi varmaan ollut innoissaan, me emme niinkään. Hostellia varatessani olin nähnyt vain muutaman kuvan sisältä ja sen perusteella olin päätellyt paikan olevan varmaan ihan siisti. Tehdasrakennusten välistä kävellessämme pohdimme, että se olisi sopinut hyvin urbaaniksi ympäristöksi Nälkäpelille.
Minun olisi pitänyt muistaa jo aiemmilta käynneiltäni Tallinnassa, että rakennusten ulkokuori ei todellakaan kerro täällä kaikkea. Kun pääsimme hostelliin sisälle, ei paikka vaikuttanut enää lainkaan niin karmivalta. Portaikko oli jo ihan inhimillisen näköinen ja hostellin aula sekä huone suorastaan viihtyisä. Tämänkin paikan ylläpito vaikutti olevan vironvenäläinen, joten asiointi kävi jälleen englanniksi.
Hostelli oli suunnilleen keskustan ja Koplin välissä, hyvin lähellä rautatieasemaa. Siitä oli helppo kävellä Vanhaan Kaupunkiin katselemaan paikkoja. Valitettavasti meillä ei ollut kuin yksi ilta aikaa katsella ja sekin oli sunnuntai, joten monet paikat eivät olleet auki.
Kaupoissa käydessämme huomasimme, että mitä lähemmäs Tallinnaa ja satamaa olimme tulleet, sitä korkeammaksi hinnat nousivat. Siitä huolimatta vielä Tallinnassakin monet tuotteet olivat huomattavasti Suomen hintoja alhaisempia. Viinarallista ei tarvinne edes mainita, mutta esimerkiksi tee maksaa suunnilleen kolmasosan siitä, mitä Suomessa. Sisäinen teehifistelijäni lievästi sanottuna innostui erään marketin teehyllyllä. Lisäksi bensa oli yllättävän paljonkin halvempaa kuin Suomessa. Käydessäni viimeksi Virossa pari vuotta sitten, hinnat olivat suunnilleen samat, mutta nyt eroa Suomen hintoihin oli suunnilleen puoli euroa per litra. Kuten sanoin Lauralle: "Se tunne, kun et voinut tankata viidelläkympillä - siksi että auton tankkiin ei mahtunut!".
Matkustuspäivämme takaisin Suomeen oli maanantai 5. syyskuuta. Tämän reissun aikana tuli huomattua, miten helppoa autolauttojen käyttö oikeastaan onkaan. Jos vain muistaa painaa mieleensä, millä kannella auto on ja missä päin suhteessa oveen, pärjää varsin mainiosti.
Laskin, että ottaessani aina suunnillen sen halvimman vaihtoehdon, yöpymiskustannuksemme viiden päivän reissulta Virossa olivat noin 90 euroa kahdelta hengeltä. Varsin opiskelijabudjettiystävällinen kohdemaa siis.
Loppuun vielä hauska randomfakta: Jollen muista väärin, niin vanha virolainen nimitys elokuulle oli viinakuu. Nykyisin elokuu on tosin valitettavasti augusti.
Ensimmäinen elokuuta siis lähdin Lauran kanssa kohti Viroa. Olimme yöpyneet jollain Helsingin leirintä-alueella, voidaksemme nukkua hyvin ennen aamulaivaa. Varsin kitkattomasti pääsimme leirintäalueelta laivaan, laivasta Tallinnaan ja Tallinnasta Haapsalun kautta Saaremaalle. Kaikki siis saman päivän aikana, sillä Viro on näin suomalaisen näkökulmasta varsin pieni maa.
Sillä matkalla käännyin vain kerran tai kaksi väärästä kohtaa, mutta onneksi paikoissa, joista se oli hyvin helppo päästä takaisin valtatielle. Siinä vaiheessa tuli jo huomattua, miten kummallisilta virolaiset risteykset näyttävät suomalaisen silmiin. Koska systeemi on ilmeisesti sekava myös muiden mielestä, ne luovivat siellä vähän miten sattuu. Sen lisäksi, kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi, siellä saattaa esimerkiksi rekat tehdä vähän mitä vaan. Niin kuin vaihtaa liikennevaloissa kaistalta toiselle.
Olen käynyt lapsena monta kertaa vanhempieni kanssa Tallinnassa. Jokaisella kerralla olen ajatellut siellä liikennettä katsellessani, että en varmasti ikinä opi ajamaan autoa. Siellä sitä sitten oltiin. Ajamassa autoa.
Systeemin kaoottisuuteen nähden hermot pitivät mielestäni suhteellisen hyvin ja eksymisiltäkin tosiaan vältyttiin. Yövyimme Kuresaaren lähellä olevalla leirintäalueella. Leirintäalue ei ollut kovin iso, mutta se oli rauhallinen, viihtyisä ja siellä oli hyvin tilaa. Lisäksi siellä (kuten muuten aika monessa muussakin paikassa Virossa) oli ilmainen wifi.
Kuresaarten kadut olivat... sanotaanko, että mielenkiintoiset. Leirintä-alueen wifin ja älynjatkemunapuhelimeni avulla facebookkiin lähti tilannepäivitys: "En minä usein aja yksisuuntaista väärään suuntaan, mutta kun ajan, olen ulkomailla ja poliisi tulee vastaan". Poliisi vaikutti helpottuneelta, kun suomalaisesta rekkarista huolimatta osasimme viroa. Se kertoi meidän ajaneen yksisuuntaista väärään suuntaan, katsoi ajokorttiani, puhallutti ja toivotti hyvää illanjatkoa. Ilmeisesti perjantai-iltana on parempaakin tekemistä, kuin kytätä urpoja turisteja, jotka eivät ole edes kännissä.
Kävimme Saaremaan vierailun aikana myös aivan saaren eteläkarjessä syömässä ehkä maailman parhaita sipulirenkaita ja juomassa radleria. Poimimme myös matkaan muutaman mielenkiintoisen näköisen kiven, nyt kun ei ole mukana äitiä heittämässä hienoja kivikokoelmiamme poiskaan.
Yhteys Saaremaan ja manner-Viron kanssa tapahtuu lautan kautta. Vanhempani kehottivat varaamaan lauttaliput etukäteen. Meillä ei kuitenkaan ollut sille tarvetta. Ilmeisesti elokuu ei ole varsinainen sesonkikuukausi, vaikka siellä olikin jotkut meriviikot menossa. Lauttamatkat tällä välillä olivat varsin miellyttäviä. Puolisen tuntia voi istuskella katselemassa kauniita saaristomaisemia, tai lukemassa kirjaa ja syömässä lautan kahviosta ostettua jäätistä.
Onnistuin tähän mennessä jo saamaan matkakumppanini innostumaan virolaisesta keefiristä ja pelmeeneistä. Keefir (paikalliset lausuvat mieluummin kefiir) on siis jonkinlainen piimä, joka maistuu paremmalta, kuin piimä. Sen lisäksi sen uskotaan auttavan vatsan toimintaa. (Joku laktoosi-intorelanssi voisi olla asiasta tietysti vahvasti eri mieltä.) Pelmeenit puolestaan ovat taikinasta tehtyjä liha- tai kasvisnyyttejä (useammin liha), joita tarjoillaan virolaisen hapankerman kanssa.
Matka Kuresaaresta Pärnuun kävi myös melko kivuttomasti. Tuli myös todettua, että mikä siinä varsin rauhallisia, kohtuullisen kuntoisia teitä pitkin ajellessa ja maisemia katsellessa. Lauran mukaan maisemat muistuttivat hieman saksalaisia maisemia.
Pärnussa sen sijaan tuli törmättyä mielenkiintoisiin ongelmiin etsiessämme hostelliamme. Ensiksi päädyimme samannimiselle kadulle tien sijaan. Sen jälkeenkään kun luulimme löytäneemme oikean tien, emme tainneet vielä olla lähelläkään. Lopulta, noin tunnin etsinnän jälkeen kuitenkin löysimme hostellimme.
Hostelli näytti jossain määrin melko geneeriseltä, nykyaikaistetulta majatalolta. Havaitsimme puhuvamme parempaa viroa, kuin isäntämme, joten asiointi hoitui englanniksi. Jos kommunikaatio alkoi tökkiä, isäntä pyysi jonkun vähän kielitaitoisemmista pojistaan (tai rengeistään, mistä minä tiedän) tulkkaamaan. Havaitsimme, että paikka oli ilmeisesti vironvenäläisten suosiossa. Heidän viron osaamisensa vaikutti rajoittuvan tervehdykseen "tere" ja me olisimme menneet täysin läpi virolaisina.
Vasta siinä vaiheessa, kun olimme intoutuneet keskustelemaan monta astetta sääkeskustelua häiritsevämmistä aiheista, meille paljastui, että hostellissa oli yksi suomalainen asiakaspariskuntakin. Nainen vaikutti kuitenkin niin helpottuneelta kuullessaan suomea, ettei hän ehtinyt edes juuri häiriintyä meidän kuukautiskeskustelustamme.
Vaikka hostellin löytäminen olikin hankalan puoleista, oli kuitenkin Pärnussa ajaminen muutoin monta kertaa Kuresaarta helpompaa. Kävimme kuuluisalla Viron Rivieralla, eli rannalla. Parkkipaikan löytäminen oli pienoisen työn takana, mutta itse ranta oli kyllä näkemisen ja kokemisen arvoinen.
Kuvittele mielessäsi valtavan pitkä hiekkaranta, jossa on siellä ja täällä ihmisiä (siis parkkipaikkoja on huomattavasti nihkeämmin, mitä tilaa itse rannalla). Ihmisiä on juuri riittävästi, että ei tuntenut olevansa mitenkään väärässä paikassa, mutta ei kuitenkaan liikaa. Rannalla oli muutamia kahvioita, kioskeja ja joku smoothiebaarikin. Valitettavasti huomasimme smoothiebaarin vasta, kun olin jo ehtinyt ostaa ylihintaisen eskimopuikon ja Laura pannussa seisoneen latten.
Rannan lähettyvillä oli jonkinlainen vessanviritelmä, jota tuli kokeiltua sekä uteliaisuudesta, että tarpeesta. En mene yksityiskohtiin, mutta onneksi oli mukana kosteuspyyhkeitä.
Täällä viimeistään huomasi, mitkä on historiallisesti Virolle tärkeitä elintarvikkeita: vilja ja maito. Ennen kaikkea erilaiset piirakat, kroissantit ja muut leipomotuotteet olivat edullisia ja erittäin helposti saatavilla, puhumattakaan valikoimasta. Maitotuotteista ennen kaikkea hapanmaitotuotteet vaikuttavat olevan hyvin tärkeitä.
Tallinnan löytäminen ei myöskään ollut missään määrin vaikeaa. Hostellin löytäminen olikin sitten taas toinen juttu. Koko se katu, jonka varrella hostellimme oli, oli remontissa ja poikki. Sen lisäksi tietöitä tuntui olevan muutoinkin joka puolella. Ajoreittisuunnitelmamme menivät varsin monta kertaa uusiksi.
Lopulta löysimme oikean osoitteen ja huomasimme seisovamme jonkin neuvostoaikaisen tehdäskompleksin edessä, tai ehkä pikemminkin sisällä. Eräs kauhuelokuvia harrastava ystävämme olisi varmaan ollut innoissaan, me emme niinkään. Hostellia varatessani olin nähnyt vain muutaman kuvan sisältä ja sen perusteella olin päätellyt paikan olevan varmaan ihan siisti. Tehdasrakennusten välistä kävellessämme pohdimme, että se olisi sopinut hyvin urbaaniksi ympäristöksi Nälkäpelille.
Minun olisi pitänyt muistaa jo aiemmilta käynneiltäni Tallinnassa, että rakennusten ulkokuori ei todellakaan kerro täällä kaikkea. Kun pääsimme hostelliin sisälle, ei paikka vaikuttanut enää lainkaan niin karmivalta. Portaikko oli jo ihan inhimillisen näköinen ja hostellin aula sekä huone suorastaan viihtyisä. Tämänkin paikan ylläpito vaikutti olevan vironvenäläinen, joten asiointi kävi jälleen englanniksi.
Hostelli oli suunnilleen keskustan ja Koplin välissä, hyvin lähellä rautatieasemaa. Siitä oli helppo kävellä Vanhaan Kaupunkiin katselemaan paikkoja. Valitettavasti meillä ei ollut kuin yksi ilta aikaa katsella ja sekin oli sunnuntai, joten monet paikat eivät olleet auki.
Kaupoissa käydessämme huomasimme, että mitä lähemmäs Tallinnaa ja satamaa olimme tulleet, sitä korkeammaksi hinnat nousivat. Siitä huolimatta vielä Tallinnassakin monet tuotteet olivat huomattavasti Suomen hintoja alhaisempia. Viinarallista ei tarvinne edes mainita, mutta esimerkiksi tee maksaa suunnilleen kolmasosan siitä, mitä Suomessa. Sisäinen teehifistelijäni lievästi sanottuna innostui erään marketin teehyllyllä. Lisäksi bensa oli yllättävän paljonkin halvempaa kuin Suomessa. Käydessäni viimeksi Virossa pari vuotta sitten, hinnat olivat suunnilleen samat, mutta nyt eroa Suomen hintoihin oli suunnilleen puoli euroa per litra. Kuten sanoin Lauralle: "Se tunne, kun et voinut tankata viidelläkympillä - siksi että auton tankkiin ei mahtunut!".
Matkustuspäivämme takaisin Suomeen oli maanantai 5. syyskuuta. Tämän reissun aikana tuli huomattua, miten helppoa autolauttojen käyttö oikeastaan onkaan. Jos vain muistaa painaa mieleensä, millä kannella auto on ja missä päin suhteessa oveen, pärjää varsin mainiosti.
Laskin, että ottaessani aina suunnillen sen halvimman vaihtoehdon, yöpymiskustannuksemme viiden päivän reissulta Virossa olivat noin 90 euroa kahdelta hengeltä. Varsin opiskelijabudjettiystävällinen kohdemaa siis.
Loppuun vielä hauska randomfakta: Jollen muista väärin, niin vanha virolainen nimitys elokuulle oli viinakuu. Nykyisin elokuu on tosin valitettavasti augusti.
Kommentit
Lähetä kommentti
Ole kiva ja kirjoita minulle!