Tikapuut korkean aidan yli

Olen oivaltanut tänään itsestäni jotain. Olen samaan aikaan mukavuudenhaluinen ja kunnianhimoinen. Se ei itsessään ole mitään uutta, mutta olen vasta nyt alkanut hahmottaa sen tavan, millä olen yhdistänyt nämä.

Otetaanpa tästä käytännön esimerkki. Meidän piti tehdä ryhmätyönä esitys. Olisimme voineet tehdä perinteisen esitelmän ja esiintyä siinä asiantuntijan roolissa, kuten suurin osa tehtävää suorittavista. Asiantuntijarooli viestinnässä ei ole vahvin puoleni. Sen sijaan osaan esittää draamaa, ilmeillä, ilveillä ja laukoa pikkunokkelia sutkautuksia, joten ehdotan ryhmätyön muodoksi draamaa. Koska kellään ei ollut mitään parempaakaan ehdotusta ja "erilainen lähestymistapa" oli niin jännä ja kutkuttava, niin ryhmä lähti mielellään mukaan ehdotukseeni. Esitystä oli hauska tehdä ja katsojista oli hauskaa katsella. Esityksen pointti tuli selkeästi esiin ja jäi mieleen. Olin kaikkien mielestä hyvä esiintyjä. Myös itseni mielestä.

Mikä siis oli vikana? Minä en oppinut mitään.

Se oli hauskaa ja tehtävä tuli tehtyä erinomaisesti, mutta sen pedagoginen funktio jäi kohdallani kyseenalaiseksi. Tein vain sitä, mitä minä aina teen. Hyödynsin vain niitä vahvuuksia, jotka minulla oli jo olemassa, sen sijaan, että olisin valinnut oppia jotain uutta.

Metaforisesti ilmaistuna, en siis mene sieltä, mistä aita on matalin. Menen sieltä, mistä aita näyttää korkealta, mutta olen jo aiemmin rakentanut itselleni tikapuut sille kohdalle. Tämän seurauksena voi näyttää siltä, että olen jotenkin helvetin loistava ja rohkea, vaikka olen oikeasti edelleen laiska ja pysyttelen omalla mukavuusalueellani.

Se on maneerini. Yksi niistä. Hyvännäköinen ja toimiva sellainen, mutta maneeri ja se estää minua joskus oppimasta uutta.