Kesä on herännyt

Samalla se on herättänyt jotain minussa.

Nyt vietän ensimmäistä kesääni kaupungissa. Monella tavalla nautin Oulun kesästä ja kesäisyydestä. Pidän siitä, että ympärilläni on ihmisiä ja juttuseuraa. Kuitenkin, pitkästä aikaa, tunnen, että en kuulu kaupunkiin. Kesä on herättänyt luonnon ja minä haluan sinne. En kuitenkaan halua mennä ulos. En halua nähdä muita ihmisiä. Jos voisin teleportata, teleporttaisin itseni jonnekin keskelle metsää. Vaikka vain tunniksi. Tai puoleksi. Tai edes vartiksi. Keskelle ei-mitään; ei-kenenkään nähtäville.

En tiedä, kuka olen. Tai tiedän, mutta en tiedä, mihin ryhmään minun olisi tarkoitus identifioitua. Pidän suuren kaupungin anonymiteetistä. Pidän yliopiston akateemisuudesta, pidän siitä, kun olen yliopistolla ja näen paljon tuttuja ja ihmiset tervehtivät. Tiedän, että kuulun siihen joukkoon. Toisaalta nautin aivan suunnattomasti siitä, että voin vain mennä keskelle metsää näkemättä matkalla ketään, ilman kovinkaan suurta vaaraa siitä, että törmäisin yhtään kehenkään.

Tietokoneella pääsen lähimmäksi sitä, että voin jäädä omaan rauhaani, mutta se ei yksistään riitä. Voisin laittaa jotain meditointiin tarkoitettuja luonnonääniä soimaan taustalle ja katsella vailla norppakamerasta Saimaan luontoa livenä, mutta se ei riitä.

Kaipaan metsää. Kaipaan metsään.