Olen kypsä

Joskus pelkäsin lähteä yliopistolta. Yliopistosta tuli minulle vähän niinkuin koti. Tai kotikaupunki. Siellä on paljon asioita, joita rakastan.  Siellä on ystäväni. Siellä on harrastus, jota rakastan. Siellä on oma miellyttävä kuplansa. Siellä välillä mikä tahansa tuntuu mahdolliselta. Niin hyvässä, kuin huonossakin.

Olen kuudennen vuoden opiskelija. Olen kohta ollut yliopistolla yhtä pitkään, kuin olin ala-asteella. Tai ylä-asteella ja lukiossa yhteensä. Silti, tiedän, että alkaa olla aika siirtyä eteenpäin. Ajatus muutoksesta, eteenpäin menemisestä on vahvistunut viimeisen vuoden aikana.

Moni asia on muuttunut sinä aikana, kun olen ollut yliopistolla. En ole enää vuosiin tuntenut alani ensimmäisen vuoden opiskelijoita, fukseja. Yliopiston lehdet, joita totuin lukemaan paperisena siirtyivät verkkoon välttääkseen lakkauttamisen - tai ainakin pitkittääkseen sitä.

Tutkintorakenne on muuttunut. Useampaankin kertaan. En enää oikeastaan edes tiedä, mitä niistä minun pitäisi noudattaa. Yliopiston ruokalat ovat siirtyneet opiskelijoiden omistamalta Unirestalta Amicalle. On alkanut yhä enemmän tuntua siltä, että olen alkanut kasvaa erilleen yliopistosta.

Kirjastoja on lakkautettu ja muutettu innovaatiokeskuksiksi ja voileipäravintolaksi. Monia tiedettä popularisoivia osia yliopistosta on lakkautettu. Kivimuseon ja eläinmuseon jäänteet ripoteltaneen ympäri yliopiston käytäviä. Samaan aikaan puhe kaikesta yritysyhteistyöstä on lisääntynyt. Ei, ei riitä enää, että tehdään yhteistyötä yritysten kanssa, vaan yritykset on saatava myös sisälle yliopistoon. Joskus tulee tunne, että tiedettä ollaan viemässä kansalta yrityksille.

En kiellä, etteikö "yritysyhteistyön tiivistämisessä" tai miksi sitä sitten ikinä kutsutaankin, olisi myös hyviä puolia. Tiede kuitenkin kuuluu kaikille. Myös niille vaahtosammuttimen mittaisille päiväkotiryhmille, jotka taapertavat yliopistolle retkeilemään sievässä parijonossa huomioliivit päällä. Toivon, että heille säilyy yliopistossa jotain muutakin nähtävää kuin jännittävän muotoisia penkkejä.

Koululaisryhmät eivät kuitenkaan ole suurin murheeni. Yksi isoimmista huolistani yliopistolla kohdistuu tieteentekijöiden hyvinvointiin. Suuri osa ongelmista oli jo olemassa, kun tulin yliopistolle 2010, mutta en tietenkään silloin tiennyt niistä, tai ainakaan ne eivät olleen konkretisoituneet minulle. Siinä vaiheessa, kun kaikilla lähipiirini yliopisto-opiskelijoilla on ollut jonkinasteisia ongelmia mielenterveytensä säilyttämisen kanssa ja he ovat saaneet ongelmiinsa vaihtelevalla menestyksellä apua, aiheelta on varsin mahdotonta ummistaa silmiään. Siinä vaiheessa, kun kärsii itse työuupumuksesta, on kuukauden kipeänä, eikä saa kuukausiin kirjoitettua riviäkään gradua, kuuluisi varmaan huolestua.

Sitten keskustelen muiden omaa graduaan tekevien kanssa. Tilanne on täysin normaali. Tätä sen gradun tekemisen ilmeisesti kuuluukin olla. Kanssaopiskelijani oli istunut monta viikkoa gradunsa ääressä yliopistolla aamukahdeksasta iltaseitsemään (sen jälkeen kirjasto menee kiinni) saamatta käytännössä mitään aikaiseksi. Kaikki ovat jatkuvasti tulossa kipeäksi. Mitään sairaslomaa ei tietenkään haeta, vaan jatketaan opiskelua, koska voihan sitä nyt kotikoneenkin ääressä kirjoittaa gradua.

Mikä meidän mielenterveyttämme painaa? 

Rahahuolet ovat yksi varsin keskeisiä syitä. Toinen syy on halu olla hyvä. Sen sijaan, että haluaisimme vain valmiin gradun, haluamme tehdä oikeasti hyvän gradun.

Haluamme olla mukana kaikenlaisessa järjestötoiminnassa, koska se on "arvokasta kokemusta" ja kivaa. Siellä myös oikeasti oppii sellaisia työelämätaitoja, mitä ei kursseilla istumalla opi. Mikään määrä ryhmätöitä ei korvaa aine- ja harrastejärjestöissä toimimista oppimiskokemuksena sosiaalisista taidoista tai vastuun ottamisesta ja kantamisesta.

Lisäksi monet opiskelijat käyvät töissä - luonnollisesti varsin matalapalkkaisissa sellaisissa. Joillain voi olla lapsia. Joillain voi olla ongelmia jo lähtökohtaisesti terveytensä kanssa.

Kaikki ne syövät resurssejamme, joita ei ole varsinaisesti liikaa. Pitäisi muodostaa hyvin tarkkaan ja jopa tieteellisesti oma elämä: jakaa opiskeluun, oman terveyden ylläpitämiseen, lisä-ansioiden tienaamiseen ja harrastuksiin varattu aika, raha ja energia. Se pitäisi koostaa myös niin, että vähän isommatkaan heilahdukset näissä resursseissa eivät romuttaisi koko elämää.

Ja meidän ei tarvitse edes hakea apurahaa itsellemme tai yliopistolle, suunnitella opetusta tai tarkistaa opiskelijoiden tenttivastauksia ja esseitä. Kuulemani mukaan yliopiston jatko-opiskelijoilla tai työntekijöillä ei ole paljon sen hohdokkaammat olot. Ja heillä ei ole myöskään opiskelijoiden etujärjestöjä turvanaan. Aiheesta on kirjoittanut myös Jenny Kangasvuo omassa blogissaan.

Ongelma on varsin laaja. Leikkaukset, yliopiston YT:t ja opintovelan lisääminen eivät varsinaisesti huojenna pienen opiskelijan mieltä. Ainainen huoli rahasta, työllisyystilanne ja epäluottamus yhteiskunnan sosiaaliturvaan aiheuttavat suurta painetta saada töitä ja huolta työttömyydestä. Työttömyyden pelosta huolimatta olen valmis lähtemään yliopistolta, valmistumaan. Olen valmis siirtymään työelämään. Olen kypsä hedelmä poimittavaksi.